Seuraava soitetaan
vasta kun edellinen on vaiennut,
ja välissä on ollut lyhyt hiljaisuus.

Ohje sopisi muuhunkin
kuin kirkonkellojen soittoon.

Niin että viimeinen
kumahdus jäisi kaikuna, havahduttaisi
näkymättömän askeliin.
. . .

Kuka siellä?

Zen-mestari vastaa Jumalalleen
samoin kuin Odysseus kykloopille.

– Oudeis, Ei kukaan.

Mutta emme voi puhkaista

sitä ainoaa silmää.

Ja kaksisilmäisyys,

sen pitää olla enemmän

kuin pelkkää viekkautta

näkökykyä vailla.

. . .

Ajatukset, jos näkisimme ne väreinä.
Tai olisi pilli joka
muuntaisi ne linnunääniksi.

Voisimme huomata
toisinaan raakkuvamme.
Huomata mahdollisuuden liverrykseen.

Ja alkaa ymmärtää sumutorvia
jotka eivät voi soinnilleen mitään.
. . .

Seuraan kuin hypnotisoitu,
toivon vakaita askelia.

Kun ihminen
nousee lintujen tasalle
nostavat linnut korkeutta.
Katoavat sineen.

Mutta taivas ei ole kaikki.
On myös nokikolarin harjallatanssi.
Silhuetti jostain
todellisentuntuisesta.
. . .

Kävelee, kävelee,
liikkeellä varhain,
ajatustenonkija,
saalista miettimättä
heittää verkkonsa taivasta vasten.

Illansuussa
hän on teekupin äärellä,
pilkkii yhä,
näpyttelee pussia
kuin lintu nokkaa.

Vessassa hän jää
tuijottamaan lavuaariin,
eteisessä hattunsa sisään.

Siitä hän on velkaa kiitoksen.
Hänen on aina
annettu olla sellainen.

                         - Vaimolleni
. . .

Tekomme kuin käytetyt kirjat,
sivut raapustetut täyteen merkintöjä.
Mutta hän avaa meidät itsemme
kuin soittorasian, kuuntelee
kohdun ja käärinliinojen väliltä
jokaisen huudon ja huokauksen.
Niitä hän nuotintaa,
minuutin silloin, toisen tällöin.
Hänen tuleva sinfoniansa,
meidät hän koulii kuulijoiksi sille.
. . .

Olen elänyt,
miten harhaanjohtavaa.
Suurinta osaa
en enää edes muista
seuraavana aamuna.
. . .