Nousen pyhäaamuna kirjoittamaan,
palaan pian unenlämpöisen viereen.
Havahtuneena
miettimääni rakkausrunoon.
. . .

Älkää vedotko tiimalasiin,
aika ja hiekka eivät maailmasta lopu.
Kunhan vain muistaa
pyöräyttää sen puoliksi täyteen.
. . .

AFORISMEJA 2:



Kaupungissa ne herkemmässä
ovat, villieläimen vaistot.

. . .

Moni yrittää olla korpimaisema.

. . .

Peitti itsensä tatuoinneilla,
tuli niin alastomaksi
ettei kehdannut kenenkään riisua.

. . .

 
Väkisin ei synny kuin kitkaa.
. . .

Riisui alasti, vaikka piirsi 
pelkän sormenkärjen. Näin mallin 
sai pysymään liikkumatta.
. . .


Kaikissa kulttuureissa kestävintä:
saviastiat, runous.
. . .

Pamfletti, pefletti, ei suurtakaan eroa.
. . .

Epätoivoinen: vastasi tervehdykseen
elämäntarinalla.
. . .

Miten muotoilla
kiitos, siinä päivät.
Yöt toki vietän
kuin aito ihminen
piilossa rietastellen.
. . .

Kirkastumassa,
auringon laskiessa,
kirkastumassa.
Kuin vastasyntyneenä,
pyöristyvä täysikuu.
. . .

Irrotessaan oksalta 
irtoaa myös maasta,
eikä viivy tuulissakaan kauaa, 
puunsa hapertuva pienoiskuva.
. . .

Haihtuvi uni.
Irronneena pellosta,
leijuva utu.

(Veikko Huoviselle 5.10.2009)