skip to main |
skip to sidebar
RUNOUDESTA
Ei ole haitaksi
hiven hevosmaisuutta,
ylpeää korskahtelua.
Notkea sen pitää olla,
kuin vapisevan varsan,
jokaisen raajan taipua eri suuntaan.
Jätä heinäsi,
jos tarjota aioit, se tulee
omia aikojaan esiin.
Lauhkea otus,
jonka voi kuvitella hirviöksi.
. . .
On tuntematon,
kevät vuorten keskellä.
Sulava lumi:
harvalti tipahtavat
pisarat mäntyporttiin.
(Shikishi Naishinnoo, n. 1150-1201)
. . .
Ps. Tässä alkuperäinen: yama fukami / haru tomo shiranu / matsu no to ni / taedae kakaru / yuki no tamamizu //.
Tuuli harppunoi
valkoisia valaita
taivaanrannassa.
Ja kukin katsojista
näkee eri näytelmän.
. . .
Ps. Tämän runon aiempi versio on ensimmäinen julkisesti esillä ollut tankarunoni (Nyt-liitteessä vuonna 2000). Kirjaan en ole sitä päästänyt, ensimmäisen viritelmän viimeiset rivit ovat jostain syystä vaivanneet: "Ohi lipuvat pilvet:/ ulkoilmateatteri." Kenties nyt runo on kohdallaan...
Egon nerous,
naamioitua sormeksi,
joka näyttää tekojaan.
Ecce homo! Yrittää
piiloutua vaatimattomuuden taakse,
itsensäpaljastaja.
. . .
Vähäisen painon
viklo hiekalle laskee.
Tuulen tuiverrus,
kurkottava aalto vie
tallettamansa jäljet.
. . .
Käännös, kotia kohti.
Meistä tekee vastasyntyneen
se ettemme yritä
syntyä joka hetki uudelleen.
. . .
Vain yksi kysymys:
ruokinko egoa
vai kirjoitanko sydämestä.
Tiedän vain, on
vastattava joka päivä.
. . .
Pidän puurokuppia
vasemmassa kädessä,
tämän jälkeen otan
kahvikupin oikeaan käteen.
Nämä lämmittävät
kylmänä aamuna
molempia kämmeniä,
ja näiden välissä
hyvätahtoisessa nalkissa mieli
karkaamatta teilleen.
. . .
Tässä on hyvä,
tuolta tuulee maailma
ja tuonne menee,
hiljentää riehunnallaan
aikomukseni rientää.
. . .
Se että nostaa
katseen oikeassa
paikassa, aikaan.
Sateenkaaren salaisuus
sama kuin runouden.
. . .
Hän maalasi asetelmiinsa
kypsyneitä, niitä joilla
oli varaa lunastaa
tilaamansa muotokuva.
Otsan hän muotoili kallioksi,
nenän kielekkeeksi,
mutta varsinainen salaisuus oli:
lauma nälkäisiä lapsia,
ei varaa takertua ideoihin.
Totuus, kauneus
riittivät sellaisenaan.
Siksi hänet muistetaan
vuosisadastaan miltei ainoana.
. . .
Tilaa lehdille,
hengitykselle. Suotta
ei mullan alla
isoimmilla rungoilla
niin leveälti juuret.
. . .
Leikkisä lokki lentää
TAKOn pyöreästä O:sta.
Saman reiän etsii runoilija,
löytää taivaalta toisen taivaan,
sen mikä on kuviteltavissa.
Tunnistaa tyhjän tilan joka
ympäröi kaikkia kirjaimia.
(Juha Sirolle, 60-vuotisonnittelut)
. . .
Sade pisaroi
ikkunalautaan, pitää
sisällä pitkään,
hiljentää levottoman
sydämen tunnelmoimaan.
. . .
Kenties tunnen
paremmin luomesi kuin
sinut, heikolti
on viittoja kartassa
ihmiseen johtavassa.
. . .
Mitä hiljempaa
itse, sen kaikuisammin,
kumeammin soi,
kopistaa palokärki,
latvoissa askeltaja.
. . .
Jos oikein keskittyy
tähän unessakävelyyn,
astuu rohkeasti nuoralle -
aivojen turvaverkko
voi antaa myöden.
Pudottaa järkeilyn.
Voi tulla kutitetuksi
hymyn sulalla jalkapohjiin.
Nauraa itsensä hereille
omissa lakanoissaan.
Havahtua hiestä märkänä
ja luulla nähneensä pahaa unta.
. . .
Katsoi ensin kuvaansa,
sitten taivasta, pilvenriekaleita.
Lopulta tyyni pinta
vei lävitseen tutkielmaan hiljaisuudesta.
. . .
Kuin veden tyyneys
pehmein käsin sivelty pintaan.
Nukkuvan levollisuus,
ikuisempi Carraran marmoria.
. . .
Tehdessä kuviin pieniä murtumia
voi koputella itsensä läpi
ennenkuin seinästä tulee ikonostaasi
ja sitä yrittää vain pitää pystyssä,
kulissia itsensä
ja todellisuuden välillä.
. . .
Maalasi huulensa hymyyn,
liimasi poskipäilleen kyyneleitä.
Huomasi erään esityksen jälkeen
niiden takertuneen silmien alle.
Tämän jälkeen
hän kulki kaikkialle itkevänä.
Ja se herätti vain tirskahduksia.
. . .
Diktaattorit torjuivat sukupuolitaudit
koskemalla vain neitsyihin.
Hempeimmän kukan
luovuttanut suku luvattiin aateloida.
.
Vaikka tosiasiassa heidät
talutettiin mestattavaksi,
ettei tytölle jäänyt
kenelle juoruta valtakunnan asioita.
. . .
Wumenkuania lukiessa:
Ojenna kukka
odottamatta hymyä.
Mutta kuinka teet sen
katkaisematta vartta.
Kuinka voi tarjota
muuta kuin kädenheilautuksen
suuntaan tai toiseen.
. . .
Ps. Sain juuri käsiini Kai Niemisen tuoreen suomennoksen Wumenkuanista. Wumen Huik'ai: Wumenkuan - Aukottoman portin puomi (Basam Books, 2011). Hieno kirja! Upea suomennos!
Buddhako keksi hymyn,
jolla on tuoreustakuu,
aurinkotervehdyksen
joka päättyy vatsan rapsutteluun.
Kai laiskoja on ollut aina,
mutta tuskin yhtä valaisevia.
. . .
Se ei koskaan
pudonnut keittiön pöydän alle.
Ei niin että kenelle jäi,
vaan kuka sai päätypalasen.
Sen jälkeen oli leipä auki
kaikkien maisteltavaksi.
(Bo Carpelanille 11.2.2011)
. . .
Olen viihtynyt täällä,
havinassa
lähellä hiljaisuutta.
Unta, unessa
olen kuitenkin nähnyt:
mahdollisuuden lentää.
Hetkien siemenet,
jotka ripustautuvat
riippuviin oksiin.
Ja lopulta
ryöpsähtävät tuuleen.
. . .
Tasainen, noustu
kuin yksiltä jäljiltä,
koskemattoman
ylittävällä riittää
ilmaa siipien alla.
. . .
Vanhat kärrytiet,
jotka mutkittelevat.
Aavistus kuinka
hitaasti jolkutellen
mieli mukana seurailee.
. . .