Pellon tupsujen
seasta pilkistävät
vasojen korvat.
Silmät ajattelevat
piilosta kurkistavan.
. . .

Kun lainaat sille
hatun runoilijalta
linnunpelätin
onnistuu säikäyttämään
muutaman ihmisenkin.
. . .

Muotoillut, mutta arkipäiväiset,
leikkaavat tarvittaessa.

Ja laatikosto täynnä
vastaavanlaisia esineinä,
joilla on tarvittava
nöyryys ja iskukyky.

Jopa keskitien kulkijalla
on opittavaa
saksilta, jotka sormenreiät ympyriäisinä
vaikka kuinka kauan odottavat.
. . .

Jokaisesta on löydettävissä
kohta, jota ei tarvitse kairata.
Jäätymätön, sulamaton, virtaava.
Varovasti, varpaat edellä
astuttiin hyiseen koskeen.
Jäljestä päin kihelmöi,
isä otti pyyhkeellä vastaan.
En minä kaivannut
enää muuta ylösnousemusta.
. . .

Seuraava soitetaan
vasta kun edellinen on vaiennut,
ja välissä on ollut lyhyt hiljaisuus.

Ohje sopisi muuhunkin
kuin kirkonkellojen soittoon.

Niin että viimeinen
kumahdus jäisi kaikuna, havahduttaisi
näkymättömän askeliin.
. . .

Kuka siellä?

Zen-mestari vastaa Jumalalleen
samoin kuin Odysseus kykloopille.

– Oudeis, Ei kukaan.

Mutta emme voi puhkaista

sitä ainoaa silmää.

Ja kaksisilmäisyys,

sen pitää olla enemmän

kuin pelkkää viekkautta

näkökykyä vailla.

. . .

Ajatukset, jos näkisimme ne väreinä.
Tai olisi pilli joka
muuntaisi ne linnunääniksi.

Voisimme huomata
toisinaan raakkuvamme.
Huomata mahdollisuuden liverrykseen.

Ja alkaa ymmärtää sumutorvia
jotka eivät voi soinnilleen mitään.
. . .