Laatikosta sattui käteeni Tuli & Savun numero 1/1998. Tässä 21 vuoden takaisessa lehdessä on ilmestynyt runodebyyttini, runosarja "Pieniä miehiä", 3 runoa. En ole tätä nykyä mitenkään innostunut niistä, ne eivät yksinkertaisesti puhuttele minua. Yhtäkään en kelpuuttanut valittuihin runoihin, joka on tällä hetkellä painossa (Taivaanpohjassa laulavat valaat, Valitut runot 2000-2018, Enostone, 2019).

Ajattelin leikkimielellä katsoa, mitä nyt kirjoittaisin samoista ideoista. Löysin kaksi hyvää lausetta:  Hänet haudattiin kutistuneiden hautausmaalle, joka ei eronnut muista kuin suurennuslasilla. / Istuu muistini rappusilla sanomattoman surullisena.

              KUTISTUVA

Joka aamu kutistuva mies
sai koota miehisyytensä rippeet,
kertaakaan hän ei pysähtynyt miettimään
mistä kutistuminen johtui.

Kun hän oli alkuperäisen kalunsa mittainen,
hän keksi käyttää itseään dildona. Enempiä miettimättä
hän ujuttautui kondomiin, ja tukehtui kuoliaaksi.

Ei ehtinyt sikistyä mikroskooppiseksi,
   nyökkäilivät toiset kutistuvat.

Hänet saatettiin haudata
asiaankuuluvin menoin kutistuvien hautausmaalle,
joka ei eronnut muista
    kuin suurennuslasilla.
. . .

Ohjaaja istuu muistini rappusilla
sanomattoman surullisena.
Syntymäpäivät, häät, hautajaiset,
hän on pilkkonut
vanhat kaitafilmit jalkojensa juureen.

Sillä hetkellä kun sormet
kurovat povesta taskumattia, hän tajuaa
hamuavansa sydäntään.

Käsi pysähtyy kesken matkan,
hän jää kuuntelemaan.
Oliko se satakieli. Kyllä, liverrys talon takaa.
Se ei laulanut enää Viidan runossa.
. . .

Tankana:

Aitan päädyssä
hämähäkinverkkoja,
aamuinen saalis
minä. Jaksan tuijottaa
sen minkä pilkehtivät.
. . .

Nelisäkeenä:

Aamu, aitan päädyssä
hämähäkinverkot, saaliina minä,
jaksan tuijottaa
niin kauan kuin pilkehtivät.
. . .





Matkalle mahtuu kaikenlaista. Näiden runojen arvo oli siinä, että pieni näkyväisyys sai minut jälleen kirjoittamaan runoja toden teolla. Ei mennyt kuin 3 ja puoli vuotta kun Jarkko Laine soitti minun voittaneen esikoiskokoelmallani Runo-Kaarinan.