Kun kuulen runoilijan kuolleen
muistan elävät,
sanansa, istutetut
puusta josta olemme veistetyt.

                   (Mirkka Rekolalle 7.2.2014)

Kirjoittaminen,
jokapäiväinen tie.
Miten miellyttävältä kuulostaa
lyijykynän rasahtelu.

Ja lopulta,
kaiken kumituksen alta
paljastuu puhtaan maan polku,
päivittäin nouseva lootus.
. . .

Ei voi pudota ylöspäin.
Ellei runoudella,
Bachin melodioilla,
sitomalla itsensä
mietiskeleväksi selkänojaan.
Muista myös Rumi,
pyörivät dervissit, kahta kertaa
ei voi kohota samoilla siivin.
. . .

Olen sitä vapaampi
mitä useammin kävelen rappusia,
päätän vertikaalisesti.

Liukuportailla
lohi-ihmisiä, vastavirtaisia
ei ymmärretä.

Saa nyrkistä, vaikka
vain käännähtäisi, kysäisisi
takanaan seisovalta:

"Kuka päätti tämän
suunnan alaspäin? Oletteko
näin körötellessä onnellinen?"


                      (Sini Saarelalle)
. . .

Neljä osaa, neljä soittajaa,
lapsuus, nuoruus, keski-ikä, vanhuus.
Kvartetto, ei suinkaan saumaton,
osien välissä rahinat, paukahdukset.
. . .

Huumorintaju,
suhteellisuudentaju,
kumpaan kulloinkin
kastat sormet savea
dreijalla muotoillessa.
. . .

Oma kammi,
ahdas mutta ylivertainen.
Ihan itse
on vääntäydyttävä.
Ei voi mennä kuin
Everestille Sherpa edellä.
. . .