RUNOUDESTA


Ei ole haitaksi
hiven hevosmaisuutta,
ylpeää korskahtelua.

Notkea sen pitää olla,
kuin vapisevan varsan,
jokaisen raajan taipua eri suuntaan.

Jätä heinäsi,
jos tarjota aioit, se tulee
omia aikojaan esiin.

Lauhkea otus,
jonka voi kuvitella hirviöksi.
. . .

On tuntematon,
kevät vuorten keskellä.
Sulava lumi:
harvalti tipahtavat
pisarat mäntyporttiin.

(Shikishi Naishinnoo, n. 1150-1201)
. . .

Ps. Tässä alkuperäinen: yama fukami / haru tomo shiranu / matsu no to ni / taedae kakaru / yuki no tamamizu //.

 
Tuuli harppunoi
valkoisia valaita
taivaanrannassa.
Ja kukin katsojista
näkee eri näytelmän.
. . .


Ps. Tämän runon aiempi versio on ensimmäinen julkisesti esillä ollut tankarunoni (Nyt-liitteessä vuonna 2000). Kirjaan en ole sitä päästänyt, ensimmäisen viritelmän viimeiset rivit ovat jostain syystä vaivanneet: "Ohi lipuvat pilvet:/ ulkoilmateatteri." Kenties nyt runo on kohdallaan...

Egon nerous,
naamioitua sormeksi,
joka näyttää tekojaan.

Ecce homo! Yrittää
piiloutua vaatimattomuuden taakse,
itsensäpaljastaja.
. . .

 

Vähäisen painon
viklo hiekalle laskee.
Tuulen tuiverrus,
kurkottava aalto vie
tallettamansa jäljet.
. . .

 
Käännös, kotia kohti.
Meistä tekee vastasyntyneen
se ettemme yritä 
syntyä joka hetki uudelleen.
. . .

Vain yksi kysymys:
ruokinko egoa
vai kirjoitanko sydämestä.

Tiedän vain, on
vastattava joka päivä.
. . .