On korkein
sentään lapsille armollinen.
Heidät on jätetty
kiipeilemään
mietiskelysalin ulkopuolelle.

Ja penkkiin istutettu
kuuntelee kuinka omenat
kopisevat nurmeen.
. . .

Rinteessä mänty,
kallistus kohtisuora
taivasta vasten.
Ja suoruuden mittana
runko, juuret ja latva.
. . .


Katselen poliitikon
kiemurtelua kysymysten edessä.
Alan jostain syystä miettiä Darwinia,
hitaasti kehittyvää selkärankaa.
. . .

Kun hoksaa vanhan nuotiopaikan
löytää myös teltalleen
sen ainoan kivettömän kohdan.
Tietää, siinä on nukuttu vuosituhansia.

Voi käydä niin että tyyneys
tarraa, istuttaa tulen ääreen.
Ja sinä iltana ovat jäsenet raukeat,
uni makeaa, oravaista.
. . .

Luutansa tanssii,
vaikka vanhus köpöttää
itse perässä.
Ja askel askeleelta
käytävä alkaa kiiltää.
. . .

Onko kyseessä ihme,
vai täysin luonnollinen asia.
Vai onko jako
keinotekoinen, halkaistu omena.

Molemmat puolet,
viisastelee kurniva vatsa aivoille.
Se ei epäile, kanonisoi kaiken
minkä sisään ahtaa.
. . .

Kalojen tapaan
pysyy runo tuoreena
päivän tai kaksi.
Ei auta, vaikka ahtaisi
kirjaan, pakastaisi.
. . .

Lentänyt kanteen kaukaa,
pudonneen lehden kohokuva.
Sivelemään jäänyt sormi
unohtunut selailemaan mielensä kirjaa.
. . .