Hankaan sanomalehdellä ikkunalasia.
Samalla tavoin kirkastaa runo mielen.
Kiillotus, ja kirjainrivit
häivytetään sivummalle, vähin äänin.
. . .

Kuin aavistellen
jalkoja - muurahainen
kourua pitkin.
. . .

Katusoittaja
potkiskelee itsekin
tyhjää kuppiaan.
. . .

Kumarruksensa
jokaiselle ovelle -
postinkantaja.
. . .


Kevään merkkinä
ensimmäisen kärpäsen
annetaan lentää.
. . .

 
Silmissä paljas tasanko,
kunnes jokin alkaa erottua.
Näet kivet, korret, 
hiljaisuuden sydänkäyrän.

Tarkentuu piirrin.
Kyllin läheltä katsottuna 
näet kaiken olleen yhtä vuoristoa.
. . .

 

Katettu vainajan tarhaan.
Nyt hän on itse valoa,
tulikärpästen kipinöita.
Sallii hämärän, metsänväen
käydä tervehtimässä.
Kunnes tuokkoset 
ovat tyhjät, tyhjentymättömät.

(Lassi Nummelle 14.3.2012)
. . .

 

Yöpakkasia,
ritinä anturoissa.
Aamu aamulta
kuin puhaltaisi korvaan
helisevämmän soinnin.
. . .

 

Baarin ovella
varis löytää apetta
oksennuksesta.

. . .

Terhakat silmät,
urpiainen pyrähtää
varpujen päissä.

. . .

 

Luulin lukeneeni:
miehen salattu voima.
Olikin: mielen salattu voima.
Ei miehellä sellaista ole,
työkalulaatikossa on työkaluja.
Nainen on hehku peiton alla,
mies vuotava siemen.
Silti tämä on ylistys
känsäiselle karheudelle,
pihaan vieritetylle lohkareelle.
. . .