Tuuli harppunoi
valkoisia valaita
taivaanrannassa.
Ja kukin katsojista
näkee eri näytelmän.
. . .


Ps. Tämän runon aiempi versio on ensimmäinen julkisesti esillä ollut tankarunoni (Nyt-liitteessä vuonna 2000). Kirjaan en ole sitä päästänyt, ensimmäisen viritelmän viimeiset rivit ovat jostain syystä vaivanneet: "Ohi lipuvat pilvet:/ ulkoilmateatteri." Kenties nyt runo on kohdallaan...

Egon nerous,
naamioitua sormeksi,
joka näyttää tekojaan.

Ecce homo! Yrittää
piiloutua vaatimattomuuden taakse,
itsensäpaljastaja.
. . .

 

Vähäisen painon
viklo hiekalle laskee.
Tuulen tuiverrus,
kurkottava aalto vie
tallettamansa jäljet.
. . .

 
Käännös, kotia kohti.
Meistä tekee vastasyntyneen
se ettemme yritä 
syntyä joka hetki uudelleen.
. . .

Vain yksi kysymys:
ruokinko egoa
vai kirjoitanko sydämestä.

Tiedän vain, on
vastattava joka päivä.
. . .

Pidän puurokuppia
vasemmassa kädessä,
tämän jälkeen otan 
kahvikupin oikeaan käteen.
 
Nämä lämmittävät
kylmänä aamuna
molempia kämmeniä,
ja näiden välissä 

hyvätahtoisessa nalkissa mieli 
karkaamatta teilleen.
. . .

 
Tässä on hyvä,
tuolta tuulee maailma
ja tuonne menee,
hiljentää riehunnallaan
aikomukseni rientää.
. . .